Kävi tässä mielessä, kun distrowatch.comin kehityskulkuja on seurannut, että onkohan Linuxin kehityskaaressa edessä ”jakeluton” aika?
Jakeluthan vakiintuivat aikanaan pitkälti siksi, että se mitä ”ylävirrasta” käyttäjälle saatiin ei koskaan riittänyt. Jotkin distrot, ennen kaikkea S.u.S.E. ja Mandrake > Mandriva, tulivat alkuaan tunnetuiksi nimenomaan hallintatyökaluistaan (YaST ja *drake), joiden avulla vaikeaksi koettua ylläpitoa helpotettiin, samoin kuin asennusohjelmistaan ja siitä, kuinka pitkälle ne oli lokalisoitu. Tarvittiin erilaisia paketteja. Myöhemmin tuli vielä Ubuntu, jota myi parhaiten toimiva live-CD, jolta asennettuna sai varsin riittävän mutta siistin Linux-työpöytäympäristön helposti käyttöönsä.
Nykyään hallintaan liittyvät ongelmat ovat jo aika lailla ylävirran heiniä: KDE:ssa ja Gnomessa alkaa olla kaikki tarvittavat työkalut ja jollei ole, voi käyttää jotakin toiselle DE:lle kehitettyä tai DE-agnostista ohjelmaa. Lokalisointi tapahtuu ylävirrassa. Ainoa ero alkavat olla asennusohjelmat, ja niistäkin liikkuu nykyään paljon ne pari hassua yleisempää: Ubuntun asennusohjelma on hyvin yleinen, Fedoran ja Debianin vähän harvinaisempia. Toki edelleen monilla distroilla on ihan omansa.
Kun katsoo distrowatch.comia, yhä enemmän ”jakelu” on itse asiassa pelkkä ”remix”: jonkun jostakin valmiista pohjasta koostama sekoitus hänelle mieleisiä ohjelmia ja tyylejä, jotta käyttöönotto olisi miellyttävää. Käy mielessä, että koko jakelujärjestelmä sellaisena kuin se
SLS:stä alkaen on tunnettu on tulossa tiensä päähän – tai ehkä paremmin muuttunut joksikin ihan muuksi. Distrosodat jäävät historiaan, koska kaikki lopulta saavat valitsemaansa pohjaan rakennettua liki samanlaisen järjestelmän.
Vai miltä foorumilaisista tuntuu?
