Pythonin kanssa vain on syytä olla kunnollinen editori joka ei kompuroi välilyöntien ja tabien kanssa. Tässä mielessä Ruby voisi olla helpompi valinta. Lisäksi sen syntaksissa on vähemmän historian painolastia.
En oikein ymmärrä tuota viimeistä pointtia: pikemminhän se on Ruby, jonka syntaksi on täynnä historian painolastia. Pythonin syntaksi on äärimmilleen pelkistetty ja suunniteltu nimenomaan luettavuutta ajatellen.
Hmm... Syntaksi taisi olla väärä sana. Tarkoitin enemmänkin kirjastoja... Tosin en minä pythonin luokkasyntaksia pidä kovin luettavana. Minua häiritsee se self-parametri.
Jos puhutaan syntaksin pelkistämisestä niin voittaja on Tcl (versiossa 8.4 on
11 sääntöä, versiossa 8.5 on
12 sääntöä) tai jokin Lisp-sukuinen kieli.
Yleensä yksi parhaita paikkoja historian painolastin etsimisessä on peruskirjastojen tutkiminen. Pythonissa on sisäänrakennettuina funktioina sellaisia kummallisuuksia kuin file(), open(), len() ja pow(). Kuitenkin esimerkiksi stringit ovat olioita joilla on joukko metodeita mutta mikään metodi ei palauta stringin pituutta; se pitää kysyä sisäänrakennetun funktion len() avulla.
Viimeksi kun katsoin Rubya niin mielestäni siellä ei ollut mitään vastaavaa ristiriitaa. Kaikki oli perustyypeistä lähtien siisteinä luokkina.
Pythonissa on joukko funktionaalisia elementtejä joiden poistamisesta on käsittääkseni väännetty jatkuvasti peistä. Osittain tämä lienee jopa perusteltua koska ainakin suurin osa niiden tehtävistä onnistuu nyky-Pythonissa siistimmin muilla tavoilla.
En tiedä Rubyn kärsivän vastaavasta ongelmasta (eli turhiksi käyneistä ominaisuuksista). Osin tämä myös johtunee kielten toisistaan poikkeavasta filosofiasta. Pythonissa pyritään käsittääkseni tarjoaamaan vain yksi tapa jokaiseen asiaan kun Rubyssä lähtökohtana on oletus ettei mikään ominaisuus ole turha.
En ole käyttänyt kumpaakaan kieltä suuressa mittakaavassa muutamaan vuoteen joten tietoni voivat olla vanhentuneita.
