En ole ollut huolissani kummankaan puolesta. Olen ollut huolestunut teoreettisesti Suomen lain osalta siitä, että "joku" voi pukeutua netti-hahmon taakse ja klikkaamalla saa aikaan sopimuksen, jonka jatkohoito riitatilanteessa on voimassa olevan lain mukaan mahdotonta. Mielestäni tällainen mahdollisuus tulisi yrittää tukkia säätämällä lisää lakia.
Lakien lisääminen ei aina ole paras vaihtoehto.
Jos on heikosti tunnistettava sopijakumppani (netti-hahmo), niin helpomminkin tunnistettavan osapuolen (=yhtiö tai luonnollinen henkilö) kannattaa harkita sopimuksen tekoa.
Tämä on aivan täysin totta.
Kirpputorikauppaa ei voi verrata tähän nettisopimiseen. Kirpputorilla yleensä lukee, että maksamalla omistat esineen ja palautusoikeutta ei ole, tai jotain vastaavaa. Kauppa on kerrasta poikki eikä silloin tarvita tunnistamisia, jos raha on maksettu ja tavara siirtynyt.
Tällä ei sinänsä ole mitään merkitystä. Jos laissa vaadittaisiin tunnistautumista sopimusten sitovuuden edellytyksenä, se koskisi myös kirpputorikauppaa, jos taas jotain sopimustyyppejä haluttaisiin sulkea pois "tunnistautumisvaatimuksesta", se olisi ihan loputon suo poikkeuksineen, poikkeusten poikkeuksineen ja poikkeusten poikkeusten poikkeuksineen jo yksin erilaisten sopimusten kirjon myötä. Laista tulisi hyvin sekava, yksityiskohtainen, monimutkainen eikä tavallisella ihmisellä olisi käytännössä mitään käsitystä milloin tunnistautumista lopulta vaadittaisiin (eikä sääntelystä saataisi siltikään kattavaa...vastaan tulisi aina tilanteita, joihin lainsäätäjä ei olisi varautunut). Lisäksi pitää muistaa, että sopimuksia voidaan tehdä myös vaikka edustajan (tai valtuutuksen) välityksellä (jolloin sopimus syntyy toisen osapuolen ja päämiehen välille, ei toisen osapuolen ja edustajan välille), eikä edustajan tunnistamisesta/tunnistautumisesta ole hyötyä lopullisen sopijakumppanin tunnistamisessa.
Nykytilanne on paljon yksinkertaisempi. Sopimukset sitovat, mutta lopulta "tuntemattoman" osapuolen kanssa sopimuksia tekevä kantaa riskin siitä, kuinka helppoa hänen on oikeudessa vaatia oikeuksiaan (ja voi näin harkita kannattaako sen ryhtyä sopimuksiin tuntemattoman kanssa). Esim. lähialepan on helppo ottaa riski myydessään maitoa käteisellä, vaikkei se ehkä voikaan oikeudessa vaatia loppuhintaa jälkikäteen, jos kassa epähuomiossa ottaa väärän summan asiakkaalta. Isomman riskin sopimuksissa (esim. auton myynnissä velaksi) kauppa taas takuuvarmasti kieltäytyy myymästä tuntemattomalle, ei tähän erillistä sääntelyä tarvita.
Nettiohjelman klikkaamalla tehdyssä käyttösopimuksessa luvataan taas tulevaisuudessakin toimia niin ja niin. Tällöin voi syntyä niitä erimielisyyksiä, joita mahdollisesti olisi hyvä ratkoa raastuvassa, muttei sitä pystytä tekemään, koska sopijaa ei tunnisteta.
Esim. nettifoorumit vaativat yleisesti käyttöehtojen hyväksymistä, "joissa luvataan taas tulevaisuudessakin toimia niin ja niin"...silti aika harvassa ovat ne käyttäjät jotka olisivat valmiita antamaan täydelliset henkilö- ja yhteystietonsa jokaiselle nettipalvelulle (mikä olisi myös maailmanlaajuisesti aivan valtava [tieto]turvallisuusriski).