Indiepelit (mihin kannattaa sijoittaa olutkolpakon hinta?)

[Echramath]

Indiepelin määritelmä on vähän hämärä, mutta useimmiten kyseessä on pienehkö puulaaki joka pelin julkaisee ja peli on sen tyyppinen, että sen tekemiseen riittää oikeasti edelleen ohjelmoija, graafikko, muusikko, suunnittelija ja kirjoittaja (tai em. rooleista koostuva ehkä alle kymmenen hengen ryhmä). Hintaluokka on lähempänä kymmentä euroa kuin kahta ja tokihan se independent kirjaimellisesti tarkoittaa riippumattomuutta isoista julkaisijoista eli vapautta julkaista vähän yhtä sun toista. Monet pelit näyttävät siltä kuin ne olisi voinut julkaista 90-luvulla, on isoja pikseleitä, 2D-grafiikkaa ja chiptunea, mutta mikään näistä nyt ei sinällään ole pakollista. Myyntikin tapahtuu yleensä netissä (Steamissä, Gogissa, HumbleBundlessa ja mitä näitä on)

Joka tapauksessa – vahvana mielipiteenäni – vastaus kysymykseen "voiko Linuxilla pelata" löytyy ensisijaisesti tältä sektorilta. AAA-nimikkeitä on tullut melko vähän ja syystä tai toisaalta aivan vapaat peliprojektit eivät useinkaan onnistu rekrytoimaan ohjelmoijien lisäksi muiden alojen terävintä kärkeä ja onnistuvat siksi vapaita hyötyohjelmia huonommin. Kovin montaa Ubuntun repoista suoraan löytyvää peliä ei voi varauksessa suositella ja monista niistäkin, joita voi, sisältö on alunperin tehty kaupalliseen projektiin.

Yrittäjiä tietysti löytyy vaikka millä mitalla, joten tässä ketjussa voisi puida mitä alalta löytyy, helmiä, huteja ja lähellä-mutta-ei-sikaaria-osastoa – nimenomaan Linux-julkaisuissa. Tähän asti ainakin omalla kohdallani on pätenyt, että minkä on luvattu toimivan SteamOSissa, on toiminut Ubuntussakin.

(ja käyttäkää kuvia, kuva kertoo enemmän kuin aika monta sanaa)

[Echramath]

Eli varmaan täytyy lähteä liikkeelle FTL: Faster Than Lightisista, joka on vuosikymmenen parhaita pelejä noin kokonaisuutena, peli joka usein näkyy uudempien projektien kuvauksissa, "olemme yhdistäneet FTL:n ja X:n". Subset Gamesin debyyttituotos hankki rahat joukkorahoituksena eivätkä takaajat joutuneet pettymään.

FTL:kin on selvästi hakenut innoitusta parista lautapelistä, Battlestar Galacticasta ja Red Novemberista. Ensinmainitun peruja on voittamattoman vihollisarmadan pakeneminen hyppimällä hyperavaruusmajakasta toiseen ja jälkimmäisen taas aluksen jako huoneisiin, jossa miehistön jäsenet saavat olla korjaamassa vuotoja, sammuttamassa tulipaloja ja tappelemassa tunkeilijoiden kanssa. (No, sopivalla pelitavalla ei välttämättä saa moisia ongelmia lainkaan ja myös vastapuolen alukseen voi aiheuttaa samanlaisia ongelmia tai siirtää itsensä sinne tappelemaan).

Grafiikka on sikäli yksinkertaista, että mitään muuta ei koskaan näy kuin tuo lautapelimäinen kuva aluksesta ja mahdollisesti yksi vihollisalus, kaikki muu pitää kuvitella itse (tulee mieleen, että jonkinlaisia klassishenkisiä scifikuvituksia toki olisi voinut olla). Toimnta on välillä hektista, mutta peukalon voi pitää pausen virkaa tekevällä välilyönnillä ja pysäyttää ajan antaakseen uusia komentoja miehistön jäsenille. Itse taistelumekaniikka koostuukin lähinnä aluksen reaktorin energian pumppaamisesta eri järjestelmiin, miehistön komentelusta ja aseilla ampumisesta.  (Eikä miehistöäkään voi kovastikaan komentaa, mokomat kun rupeavat tekemään huoneessa jotakin sen mukaan, onko siellä vihollinen, tulipalo tai vaurio vai joku hallintakonsoli, jota voi käyttää)

(Sinällään huvittavasti peli ei ota lainkaan kantaa siihen, kuka on aluksen kapteeni, pelaaja tekee päätökset ja voi jatkaa peliä niin kauan kuin alus pysyy koossa tai edes joku miehistöstä on hengissä. Jos miehistö vaihtuu välissä kokonaan, miksi he edelleen ylipäätään haluavat jatkaa alkuperäisen suunnitelman mukaan viestin viemistä uhkaavasta kapinallislaivastosta.)

Olen hakannut tätä peliä "liikaa" (onneksi en Steamissa, joten en tiedä kuinka paljon). Sillä pohjalla väitän, että FTL ei jäätävän vaikea, kuten joskus väitetään, lähinnä "haastava". Tietysti satunnaislukugeneraattorijumalan suopeus on tarpeen, joskus peli kaatuu tai ratkeaa satunnaisesti vastaan tuleviin aseisiin ja aluksen augmentaatioihin - tai vastaavasti niiden puutteeseen. Joskus tulee vastaan liian aikaisin liian vahva vihollinen ja mitään ei voi tehdä. Mutta yleensä matka kuitenkin sentään katkeaa omaan tyhmyyteen.

[Echramath]

Toinen viimeaikoina runsaasti peliaikaa saanut, niin ikään jo muutaman vuoden ikäinen peli:



Crypt of the Necrodancer

Periaatteessa tämä on erittäin lyhyt, yksinkertainen ja helppo roguelike, sanan melkolailla alkuperäisessä merkityksessä, eli satunnaisgeneroiduissa luolastoissa painellaan menemään, tapellaan erilaisia hirviöitä vastaan, keräillään aseita, varusteita ja kultaa ja edetään aina vaan syvemmälle luolastossa. On siinä tuollainenkin moodi, itseasiassa.

Varsinaisessa pelissä kuitenkin tähän yhdistyy rytmipeli, eli normaalista roguelikestä poiketen kaikki tapahtuu biitin tahdissa ja rytmissä oli myös parasta pysyä – tästä saa ihan huomattavaa bonusta ja lisäksi väärinajoitettu liike epäonnistuu, mikä voi aiheuttaa ikäviä seuraamuksia. Tästä seuraa tietenkin se lisävaikeus, ettei ankarassakaan paikassa ole juuri lainkaan aikaa miettiä ja taktiikkaa pitäisi harjoitella etukäteen. Onneksi suurin osa hirviöistä liikkuu täysin ennustettavasti, kuka kohti pelaajaa, kuka taas jotakin tiettyä rataa.

Lopputuloksena on peli, joka läjäyttää päin näköä heti kun sen aliarvioi. Rogueliketapaan on yhtä jos toista temppua ja ilmiöitä, joista on hyötyä, ja jotka joku saattaa haluta hoksata vahingossa, itse kyllä tavasin ahkerasi wikiä, haastetta on riittämiin vaikka tietäisikin mitä kaikkia temppuja voi  tehdä. Ja roguelike-tapaan vaikeusaste kieltämättä pomppii, kun se riippuu olennaisesti siitä, mitä varusesineitä sattuu löytämään. Jos ei meinaa löytää edes ruokaa (nälkään ei kuole, mutta tällä tapaa saisi palautettua osumapisteitä).  No, osaava pelaaja pääsee pelin läpi pelkällä puukolla ottamatta yhtään iskua vastaan. Erityisille masokisteille on hahmoja, jotka peräti vaativat täysin Kikka Korea -tason suorituksen.

Oletuskontrollithan ovat sellaiset, että tätä voi pelata jopa tanssimatolla – en ole kokeillut ja visusti korvasin kaikki kahden suunnan kombolla tehtävät loitsut ja räjäytystoimet erillisillä näppäimillä. Toisena alkupään vinkkinä sitä pelin heti aluksi tarjoaamaa audio- ja videoviiveen kalibrointia ei parane väheksyä.

Tähän onkin jo Early Accessissa DLC-paketti.

5/5 erinomainen kokonaisuus.

[Echramath]

Jaa niin, kuolontanssijan krypta on vähäsen välineurheilua. Satun omistamaan kaksi näppäimistöä, ikiaikaisen eli ensimmäisen sukupolven Das Keyboardin mekaanisilla näppäimillä ja jonkun halvan Logitechin, jota käytän yleensä hätävarana jos jostain syystä hirvittävä nakutus ei tule kyseeseen (asiaa tuntemattomille mainittakoon, että tämä tämä näppis on ÄÄNEKÄS, myöhemmin on kai saatu aikaan hiljaisempiakin mekaanisia näppiksiä). Joka tapauksessa tuolla Logitechilla rytmissä pysymisestä ei meinannut tulla mitään. Ei kyllä oikein kirjoittamisestakaan, jos totta puhutaan.


Joka tapauksessa aina indiehommatkaan eivät mene ihan putkeen ja joskus voi epäillä, onko edes yritetty 100% tosissaan. Esim. Luftrausers. Ihan vähäsen vaan taas toisen maailmansodan karnevalisointia ja natsiestetiikkaa, jokainen saa itse päättää mitä mieltä on moisesta. Esteettisesti toimiva kyllä ja äänimaailmakin kohdallaan, pelattavuus melko hyvä, pelistäkin on puolet mukana.

Nimittäin tämähän on luolalentelyn mekaniikalla toimiva bullet hell -elementtejä sisältävä shooter, missä ei ole edes mitään kenttäsuunnittelua, vihollisia vaan tulee satunnaisesti vastaan. Pisteitä pitäisi saada komboista, mutta kombojen onnistuminen on aika lailla tuurista kiinni (ja riippuu ihan siitäkin, mitä vehkeistä sieltä sattuu tulemaan vastaan). Kun ilma täyttyy ammuksista, vaikeus tulee huonosta pelattavuudesta eikä niinkään itse luotiparvesta. Pistemäärä on yleensä jotakuinkin satunnainen ja sama pätee erilaisten saavutusten suorittamiseen.

Ehkä tästä olisi pelin saanut, mutta ei tämä tällaisenään kympin arvoinen ole.