En ole kokeillut kaikkea enkä edes melkein kaikkea. Niistä työpöytäympäristöistä, joita olen kokeillut, muutama sana.
Ensiksi yleisiä havaintoja.
Nykyisten laajakulmanäyttöjen aikana tilaa on vaatimattomasti pystysuunnassa. Näin ollen käyttöjärjestelmä ja ohjelmien ylävalikot eivät saisi lohkaista tästä tilasta (esimerkiksi nettisivusta) kovin paljoa. Siis mitä vähemmän tilaa vieviä palkkeja, sitä parempi.
Gnome 2
Yläpalkki on pieni ja kätevä. Applications, Places ja System -osioiden eritteleminen jo palkissa selkeyttää asioiden hakemisen. Systeemiin liittyvä äänenvoimakkuus, verkko ja kalenteri ovat myös kätevästi yläpalkissa.
Alapalkki voi olla ongelma matalalla näytöllä, koska se vie tilaa. Sen voi säätää "autohide" -tilaan, mutta tällöin palkki putkahtelee häiritsevästi esille tilanteissa, joissa sitä ei tarvittaisi eli ohjelmissa, joissa on omia valikoita lähellä ruudun alareunaa. Esimerkiksi Kdenlivessä. Alapalkin voi siirtää myös sivuille, mutta sielläkin se tahtoo olla jonkin toiminnan tiellä. Alapalkki on sinänsä hyvä olemassa, koska siitä näkee käynnissä olevat ohjelmat, joita voi vaihdella yhdellä hiiren napautuksella.
Gnome 2:n hyviä puolia on se, että ohjelmat ja asiat löytyvät helposti loogisesti järjestellyistä valikoista, ja päällä olevat ohjelmat näkee koko ajan, ja niiden välillä vaihteleminen on nopeaa.
Gnome 3
Olen yrittänyt pakottaa itseni pitämään Gnome 3:sta, joka on hienon näköinen. Ohjelmien käynnistäminen suosikeista on nopeaa, mutta niiden etsiminen valikoista ei ole niin nopeaa. Hitaassa koneessa siirtyminen “aplications” valikkoon kestää pitkään. Ohjelmista toiseen vaihtamista en ole saanut tapahtumaan yhdellä hiiren napsautuksella kuten Gnome 2:ssa, koska päällä olevista ohjelmista näkee suoraan vain sen, mikä on päällä. Windows-napilla saa ohjelmat näkymään pieninä ruutuina, joista voi hiirellä valita haluamansa. Tämä on hitaampaa kuin ohjelmien vaihtaminen Gnome 2:ssa. Myös Alt+Tab -yhdistelmällä voi vaihdella ohjelmien välillä, mutta tämä vaatii totuttelua ja tuntuu joka tapauksessa työläämmältä kuin yksi hiiren napsautus. Erilaisia näppäinyhdistelmiä joutuu käyttämään muutenkin, esimerkiksi konetta sammutettaessa. Jos ohjelmat eivät ole täyden ruudun kokoisia, huolimaton hiiren heilautus ruudun reunan suuntaan hävittää koko ohjelman näkyvistä kesken kaiken. Tällöin joutuu napsauttamaan uudestaan pientä ohjelmaruutua. Ohjelman suurennus- ja pienennysnapit puuttuvat useimmissa ohjelmissa ruudun yläreunasta, joten toiminta on tehtävä hitaammin napsauttamalla yläpalkkia ja valitsemalla minimise ja... mitä ne vaihtoehdot nyt olivat.
KDE
KDE:ssä lähes kaikki tapahtuu yhden perusnapin kautta, mikä tekee avautuvista valikoista väistämättä massiivisia ja työläitä navigoida. Jos valitsee perinteisemmän näköisen valikkovaihtoehdon, asiat löytyvät kuten vanhassa Windowsissa. Tavaraa on paljon ja tekstiruudut ovat pieniä, mutta kaikki tarvittava löytyy, kun on hiiren kanssa tarkkana. Jos valitsee toisen valikkovaihtoehdon, saa silloinkin olla hiiren kanssa tarkkana, sillä isot valikkoryhmät pomppivat esille hiirellä liikkuessa. Kun hiiri lipsahtaa, ollaan taas tilanteessa astetta taaksepäin. Ohjelmien käynnistäminen tai edes löytäminen ei ole kovin nopeaa. Suosikit vaihtoehto auttaa, mutta vain suosikkien kohdalla. Ja työpöydällekin voi tallentaa käynnistimiä.
KDE:ssä palkit eivät vie työpöydältä paljon tilaa, mutta käynnistysnapin yläpuolelle joka kerta ilmestyvä iso tekstiruutu häiritsee ja on tarpeeton. Kaikkein ärsyttävimpiä ovat auki olevien ohjelmien pienoiskuvat, jotka pomppivat esille alapalkista, kun sinne vie vahingossa hiiren. En tiedä, saako näitä toimintoja pois.
Kaiken kaikkiaan KDE:n valikkoviidakossa liikkuminen ja asioiden löytäminen sieltä on hidasta. Eilen tapahtui niin, että KDE-ympäristössä kone jumiintui täysin Operaa käytettäessä. Taas auttoi vain virtanappi. En tiedä, mikä oli tällä kerralla syynä. Kyseessä ei ollut Ubuntu-kone vaan pöytäkone, jossa on Fedora 15.
Xfce
On kuin riisuttu ja muokattu Gnome 2. Esteettisesti aika vaatimaton. Todennäköisesti sitä voi kuitenkin “tuunata" hienommaksi. Se vie onneksi vähän resursseja, joten se toimii ripeästi vanhassakin tietokoneessa. Paneelit saa autohide -muotoon, jolloin vapaa työpöytä on ohjelmia käytettäessä mahdollisimman suuri. Alapalkki jää pilkistämään (ainakin minun tietokoneessani) osittain näkyviin ruudun reunan takaa, vaikka sen säätää “autohide” muotoon. Saisi mennä piiloon kokonaan.
Xfce on ehkä järkikäyttäjän työpöytäympäristö. Se ei prameile, mutta hoitaa hommat asiallisesti. Se on selkeä, looginen ja helppo käyttää.
Jätän arvioimatta Linux Mintin, koska en viitsi kytkeä kovalevyn johtoja (järjestelmä on tietokoneen kolmannella kovalevyllä). Versioni on Mint 11. Uusimman Gnome 3:a hyödyntävän Mint 12:n olen nähnyt vain nettisivuilla, joten siitä en osaa sanoa mitään. Unityä en myöskään arvioi sen kummemmin, joska minun koneessani on ensimmäinen versio siitä, ja netissä olevien tietojen mukaan se olisi kehittynyt ja parantunut. Totean Unitystä vain lyhesti sen, että en näe rumassa isossa sivupalkissa mitään sellaista lisäarvoa, mitä ilman ei voisi olla. Oman koneeni Unity-versissa sivupalkki tulee esille joka kerta, kun Kdenlive-ohjelmassa vetää hiirellä clipin aikajanalle, vaikka hiiri ei käy niin lähellä ruudun sivureunaa, että sen vielä pitäisi vaikuttaa sivupalkkiin. Onneksi Ubuntun 11.04 versiossa voi vielä käyttää klassista työpöytää (ilman päivämäärää osoittavaa kalenteria).
Jossakin ohjelmassa ohjelmien (esimerkiksi Kdenliven) ylävalikot ovat piilossa ja tulevat näkyviin vasta, kun hiiren vie ruudun yläreunaan. Normaalisti valikon tilalla on jotain muuta. En erityisesti pidä tästä ominaisuudesta.
Aihe: "Melkein" kaikkea kokeiltu (Luettu 4883 kertaa)
