Vuonna 2004 luin artikkelin ihmisten selviytymisestä Andamaanien saarilla. Monet saarista ovat niin matalia, ettei ollut mitään paikkaa johon pelastautua kun tsunamiaalto iski saaren yli, mutta niillä saarilla, joilla korkeutta oli tarpeeksi, oli valtavat erot. Joillakin saarilla (lähes) kaikki menehtyivät, joillakin saarilla (lähes) kaikki pelastuivat. Joku tutkija oli jututtanut eloonjääneitä ja ehdotti selitystä. Siellä missä saaren yhteisö selviytyi, oli heimon tietäjä osannut kertoa ihmisille, että aina kun meri vetäytyy rannasta, niin se tulee takaisin sitä suuremmalla voimalla, mitä kauemmaksi se vetäytyi. Kun saarelaiset ovat koko ikänsä nähneet aaltojen käyttäytymisen, niin muistutus tästä yksinkertaisesta fysiikan laista riitti siihen, että kaikki tiesivät heti mitä tehdä. Näin tutkija arveli.
Fukushiman reaktorin sulamisen jälkeen luin artikkelin, jossa kerrottiin että Japanissa on pitkin rantaa kivipaasia, joihin on hakattu käsky rakentaa kaikki rakennukset kivipaasien taakse. Paadet oli pystytetty keisarin käskystä joitakin satoja vuosia aikaisemmin. Paasien ja rannan väliin rakennetut talot tuhoutuivat tsunamissa 2011, ja kaikki paasien taakse rakennetut säilyivät. Paadet olivat siis juuri oikeissa paikoissa, mutta käskyä ei oltu noudatettu.
Tapaninpäivänä 2004 oli Thaimaassa tavallinen englantilainen perhe etsimässä uimapaikkaa rantaviivalta. Perheen 10-vuotias tytär Tilly Smith ihmetteli outoja ilmiöitä ympärillään ja lopulta tunnisti ne tsunamin enteiksi, koska kaksi viikkoa aiemmin maantiedon opettaja oli koulussa kertonut maanjäristyksistä ja tsunameista ja näyttänyt videonkin. Vanhemmat eivät ymmärtäneet mitä tyttö panikoi, mutta isä kysyi hotellin vartijalta tietäisikö tämä mikä on tsunami. Vartija sattui olemaan japanilainen, ja hän oli kuullut kun radiossa aamulla kerrottiin maanjäristyksestä Indonesiassa. Vartija onnistui nopealla toiminnallaan keräämään lähistön ihmiset hotelliin turvaan – rannaltakin, nippa nappa. Hotellin keittiössä maan tasalla oli työntekijöitä, jotka loukkaantuivat, mutta sen hotellin asiakkaista, työntekijöistä ja lähiympäristöstä ei kukaan kuollut eikä kadonnut.
Mikä siis on tehokkain tapa välittää kertynyttä tietoa tietämättä kuka sitä lopulta tarvitsee?